Huippuosaamista ja asiantuntijuutta on kahta lajia: sitä, joka liittyy ääriasioihin ja sitä, joka liittyy tavalliseen elämänpiiriin. Jälkimmäinen sekoitetaan harvoin edelliseen. Edellisen ottaminen malliksi tavalliseen työhön ja arkeen sen sijaan tuottaa monenlaista vahinkoa. Kapeakatseisen erityisosaamisen sijaan meidän pitäisi tavoitella monipuolisuutta ja yleissivistystä.
Nykymaailma arvostaa huippuja.
Huippututkimus on neulanpistoja tuntemattomaan. Huippututkijat tietävät äärettömän paljon äärettömän pienestä asiasta, sanotaan. Tavallinen ihminen ei voi käsittää siitä yleensä yhtään mitään.
Huippu-urheilijoiden suoritukset ovat tavallisen harrastelijasuorituksen rinnalla yli-inhimillisiä. Tavalliselle harrastajalle on huippua selviytyä maratonista ylipäätään. Jääkiekossa 1980-luvun Neuvostoliiton "punakone" taitaisi kuulua nykyään SM-liigan keskikastiin.
Taiteessa huippuartistit (kuten taidemaalarit, muusikot ja arkkitehdit) venyttivät käsityksiä siitä, mikä on ihmiselle mahdollista, jo vuosisatoja ja vuosituhansiakin sitten.
 |
| Tämänkin on visioinut ja suunnitellut ihminen. |
Pari sukupolvea sitten huippu-urheilua seurattiin siihen liittyvän jännityksen ja kansallistunteiden kautta - nykyään sitä seurataan kuin taikuriesitystä: ihmistä on aina kiinnostanut todistaa jotain selittämätöntä ja yliluonnollista.
Sen sijaan, että urheilijat edustaisivat fantasiaa kansakunnan ylivertaisuudesta, heidän roolinsa sijoittuu katsojan omakohtaisen fantasioinnin alueelle: vastaavat hahmothan ylivertaisine voimineen ja sankaritekoineen ovat päähenkilöinä myös elokuvissa ja peleissä. Urheilukentällä he ovat todellisia. Lyödä palloa noin!
 |
| Kuvatrikki: katso lyöjää muutama sekunti kunnes aivojesi peilisolut ovat aktivoituneet. |
Miten siis olisi voinut arvata, että tuo tyyppi, joka tuossa iskee piikivillä tulta mammutinlihaa käristääkseen, voisi myöskin oppia soittamaan vaativimpia pianokonserttoja, että sellainen kyky piilee ihmisessä!
Mutta pystymme sellaiseen vain yksi kerrallaan. Selitys piileekin juuri siinä.
Oman erikoisalan neulankärkeen ei ole asiaa ilman syvää ja pitkää omistautumista ja keskittymistä. Siksi todellinen huippuosaaja yhdessä asiassa ei voi olla huippuosaaja missään muussa asiassa. Neroina pidetyt ovat usein kömpelöitä ja osaamattomia aivan perusarjessakin, ja se heille suotakoon. Maailma tarvitsee brillianssia, ja näille supersankareille osoitettu ihailu ja kunnioitus on aiheellista.
Ongelma on se, että huippuosaamiseen kuuluvasta erikoistumisesta on tullut malli muuallekin elämään. Olemme tottuneet ajattelemaan, että juuri keskittyminen ja loputon syventyminen omaan alaansa tekee ihmisestä hyvän ammatissaan. Harvat meistä kuitenkaan ovat huipputiedemiehiä.
We doctor our CVs to make it look as if all we ever wanted to do was sell mobile homes or Nespresso machines. It’s common sense, isn’t it, to try to create the impression that we are entirely focused on the job we want?
Lainaus on brittiläisen Robert Twiggerin kirjoituksesta AEON-verkkolehdessä reilu vuosi sitten. Twigger esitteli kirjoituksessa ihmistyypin, jonka hän nimesi monopaatiksi: ihmiseksi, joka yli-erikoistuu yhteen asiaan. Nykyaika suosii juuri sellaista monopatiaa.
It means a person with a narrow mind, a one-track brain, a bore, a super-specialist, an expert with no other interests — in other words, the role-model of choice in the Western world.
 |
| Spesialisti |
Ihminen, joka on kiinnostunut vain yhdestä asiasta, on tunnelinäköinen tylsimys - mutta hän on myös oman alansa spesialisti, huippuravuri: ihminen, jollaisia ihailemme ja jollaisia esitämme olevamme.
Monopaatin vastakohta on polymaatti (polymath), monialainen ihminen. Tunnettuja polymaatteja ovat olleet esimerkiksi Da Vinci, Goethe ja Benjamin Franklin.
Tieteen huipulla monialaisuus on tietenkin nykyaikana mahdotonta. Ainakaan se ei onnistu luonnontieteissä, vaikka se saattaa onnistua esimerkiksi kognitiivisen psykologian ja lingvistiikan yhdistämisessä (Steven Pinker). Mutta miksei se luonnistuisi muuten, vähän alemmalla tavoitetasolla?
Huippututkijoiden, -urheilijoiden ja -artistien on erikoistuttava ja omistauduttava alalleen syvällisesti ollakseen huippusellaisia. Harva meistä on siellä. Silti ympäristö ohjaa meitä suhtautumaan työhömme kuin johonkin neulaan, jonka kärkeä olemme muka tavoittelemassa.
Vastakohdan monopatialle voi nimetä myös käytännön järjeksi (practical wisdom), kuten psykologi Barry Schwartz tekee katsomisen arvoisessa TED -puheessaan. Se on viisautta, jota ei voi kirjoittaa säännöiksi ja ohjeiksi eikä siirtää byrokratian vastuulle. Se on hankittava itse, sen perustana on kiinnostus ja halu ymmärtää, olla osallinen ja avuksi muille.
Yritys viedä eksperttiyttä liian pitkälle ja määritellä sitä liian tarkasti johtaa tosielämässä huonoon työhön, keskikertaisuuteen ja onnettomuuksiin.
Eksperttiydellä perustellaan esimerkiksi hallinnon keskitettyjä rakenteita ja keskitettyä ohjausta, tiukkoja pätevyysvaatimuksia eri ammatteihin ja kirjoittajien valikointia päivälehtiin.
Robert Twigger perustelee monialaisuuden tarvetta näin:
It would, I believe, help build better judgment in all areas. There is often something rather obvious about people with narrow interests — they are bores, and bores always lack a sense of humour. They just don’t see that it’s absurd to devote your life to a tiny area of study and have no other outside interests. I suspect that the converse is true: by being more polymathic, you develop a better sense of proportion and balance — which gives you a better sense of humour. And that can’t be a bad thing.
Tavallisessa työ- ja arkiympäristössäkin on toki joskus alueita, joilla on noudatettava tiukasti sääntöjä ja protokollia. On tärkeä tunnistaa ja pitää ne erillään asioista, joihin saa käyttää omaa ajattelua. Emme esimerkiksi halua sähkömiesten ja lentäjien soveltavan liikaa maalaisjärkeä omassa työssään, väärissä paikoissa.
Monet asiat viittaavat siihen, että perehtyminen monipuolisesti erilaisiin asioihin itse asiassa tukee oppimista. Tiedetään esimerkiksi että lapset, jotka harrastavat liikuntaa tai soittamista, pärjäävät usein kouluaineissakin paremmin - vaikka harrastusten luulisi olevan pois läksyjentekoajasta. Mihin Einstein olisi kyennytkään kun olisi vielä jättänyt pois sen turhanaikaisen viulunvingutuksensa!
Joka tapauksessa, mitä lähempänä olemme arkea ja ihmistä, sitä enemmän tarvitsemme asiantuntijuuteen mukaan laaja- ja monialaisuutta ja yleissivistystä. Tosielämän ongelmat ovat epämääräisiä ja monitahoisia. On osattava katsoa kokonaisuutta ja osattava suhteellistaa ja soveltaa. Varokaa monopaatteja!
