Viidennen kumouksen viides kolonna

Monenlaisia tapahtumia nimitetään vallankumouksiksi ja monenlaisia ilmiöitä vallankumouksellisiksi. Jos kriteeri vedetään kuitenkin oikein tiukalle, Eurooppaan mahtuu viimeisen 500 vuoden ajalle ainoastaan neljä kunnollista vallankumousta: uskonnollinen 1500-luvulla, monarkiaalinen 1600-luvulla, liberaali 1700-1800 -luvuilla, ja sosialistinen 1900-luvulla.

Uskonnollinen vallankumous synnytti yksilön, monarkiaalinen organisoidun valtion, liberaali vapaudet, ja sosialistinen hyvinvointivaltion - näin suurin piirtein esitettynä.

Päätämme edelleen omista totuuksistamme, asumme edelleen valtioissa, elämme suhteellisen vapaina suhteellisen vapaassa taloudessa, ja ajattelemme, että valtioiden on huolehdittava kansalaisistaan. Mikään mainituista vallankumouksista ei siis ole vain historiaa, vaan ne kaikki ovat jatkaneet elämää ja kehittymistä paitsi lainsäädännössä ja yhteiskuntarakenteissa, myös ihmisten mielissä: ne ovat omaa itseämme ja osa tapaamme katsoa maailmaa ja ymmärtää oma paikkamme siinä.

Vallankumoukset syntyivät siis kukin edellisten päälle, rakentaen niiden parhaille ideoille ja karsien pois tai muovaten sitä, mikä oli ollut liikaa tai johtanut ongelmiin: reformaatio siirsi kirkon pois ihmisen ja Jumalan välistä mutta johti samalla Euroopan sekasortoon; monarkia palautti järjestyksen mutta johti yksinvaltiuteen; liberalismi riisui kuninkaat vallasta mutta johti orjatyöläisyyteen; sosialismi asetti valtion vastuuseen hyvinvoinnin ja tasapuolisuuden toteuttamisesta mutta...(?)

Historiaallisesta perspektiivistä katsoen kyse ei siis oikeastaan ollutkaan vallan kumoamisista vaan kehityksestä neljän askeleen kautta kohti oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisempaa, rauhanomaisempaa ja materiaalisesti ja sivistyksellisesti vauraampaa yhteiskuntaa.

Mutta muutokset itsessään eivät ole olleet yksinkertaisia eivätkä rauhanomaisia. Kyse on ollut joka kerta konkreettisenkin vallan jakamisesta uudella tavalla: pois paavilta, pois paikalliselta tasolta, pois kuninkaalta ja ylimystöltä, ja pois vaurailta ja hyvätuloisilta. Siksikin muutoksiin on liittynyt julmaa väkivaltaa ja pitkiä toistuvia sotia ennen uuden järjestyksen jonkinlaista vakiintumista.

Poliittinen kehitys osana koko yhteiskunnallista ja kulttuurista kehitystä

Kumoukset tietenkään eivät ole tapahtuneet tyhjiössä, vaan poliittinen, tieteellinen, tekninen, väestöllinen ja yhteiskuntafilosofinen kehitys ovat olleet kiinni toisissaan. 1200-luvun oloissa eläisimme edelleen 1200-luvun yhteiskuntajärjestyksessä. Kaikki odotti kirjapainotaitoa ja varmaan monen muunkin ehdon täyttymistä. Reformaation myötä tapahtumat alkoivat vyöryä tietyllä vääjäämättömyydellä, vaikka vaihtoehtoisista historioista emme tiedäkään. Henkeä ei voinut enää sulkea lippaaseen.

Hahmottelen seuraavassa kuvassa sitä, miten historia etenee vallankumouksesta seuraavaan:

Kuvaan sisällytettyjen asioiden purkaminen jääköön myöhempään kertaan.

Olemmeko perillä?

Sosialistinen utopia taipui eurooppalaiseksi hyvinvointivaltioksi ja pohjoismaiseksi joka puolueen sosiaalidemokratiaksi. Kysymys kuuluu: olemmeko päässeet perille? Onko historia päättynyt ja onko pohjoismainen hyvinvointivaltio uusi Ateenan demokratia, jota opetetaan lapsille seuraavat vuosituhannet? Vaeltavatko kautta maailman äärien ihmettelemään eduskuntatalon raunioita: hyvinvointivaltio - täällä se toteutui täydellisimmin.

Vastausvaihtoehtoja on kolme:

1) Olemme perillä ja jäljellä on vain hyvinvointivaltion varjelemisen tehtävä. Se tarkoittaa työtä hyvinvointivaltion pitämiseksi ajanmukaisena, sekä jatkuvaa kamppailua järjestelmän byrokratisoitumista, korruptoitumista ja idealisoitumista vastaan sekä vaaran uhatessa mobilisoitumista pelastustalkoisiin: ”hyvinvointivaltio on pelastettava”!

2) Emme ole perillä, vaan seuraava vallankumous on käynnistymässä tai mahdollisesti jo meneillään. Hyvinvointivaltiota ei kuulu pelastaa, vaan siitä on valikoitava parhaat palat mukaan ja päästettävä irti. Edessä on jotain uutta ja parempaa!

3) Vallankumous ei ole enää se, minkä kautta muutos tapahtuu. Nykyolosuhteissa muutos on jatkuvaa, ja yhteiskunta itse asiassa kaiken aikaa kehittyy kohti uudenlaista ja entistäkin ehompaa tapaa järjestää keskinäiset asiat. Nykysysteemi ei siis ole muutoksen este vaan sen väline: hyvinvointivaltio on elävä vallankumous. Esimerkiksi valtion rahoittamat laitokset tuottavat jatkuvasti uutta tutkimusta, joka ohjaa yhteiskuntajärjestelmän kehittämistä ja päivittämistä. Yhteiskunnallinen keskustelu ja erilaiset ideointiin keskittyneet laitokset kuten SITRA tuovat innovointiin oman osansa. Toiselta puolen ohjausta ja kiritystä saadaan koko kansainvälisen ideamyllyn kautta ja kansainvälisestä kilpailusta.

Todettakoon myös se nolla-vastaus, jota erityisesti poliittinen vasemmisto tarjoaa kevään eduskuntavaaleissa:

0) Hyvinvointivaltiossa ei ole mitään vikaa – vain rahoituksessa on.

Ikään kuin rahojen loppumisella ei olisi mitään tekemistä sen kanssa, miten hyvin tai huonosti hyvinvointivaltio toimii.

Toinen vasemmiston suosima epävaihtoehto:

X) Olemme peruuttamassa edellisen vallankumouksen ja palaamassa 1800-luvun riistokapitalismiin.

Jos nyt kuitenkin katsomme ympärillemme, on aika helppo huomata, että emme elä 1800-lukua. Vähänkin tarkemmin katsoen selviää myös, ettemme ole enää 1900-luvullakaan. 

Ehkä kysymykseen on kuitenkin mahdollista vastata niin, että kukin kolmesta vastauksesta on osittain oikein: 1+2+3.

Itse arvelen oikeimmaksi vaihtoehdoksi kuitenkin numeroa 2: emme ole perillä - ja luulen, että 2000-luvun kohdalle (ylimpään kuvaan) on vielä kirjoitettava jotain ihan uutta. Jos emme ryhdy suunnittelemaan tekstiä siihen itse, sen kirjoittaa vielä joku muu ja enemmän tai vähemmän väkisin. Eikä välttämättä oikein.

Historian valossa meidän olisi siis syytä hieman suunnitella tulevaisuutta ja valmistautua siihen. Haluamme asioiden menevän mahdollisimman kauniisti. Siksi tarvitsisimme tänne hyvinvointivaltion sisälle jonkinlaisen oman viidennen kolonnamme - emme sellaista, jonka asettaa joku muu. Ei kaivamaan maata jalkojemme ja muuriemme alta vaan valmistamaan muutosta.

Nimittäin jos vastaus on numero 2, niin hyvinvointivaltio - se on tervemenoa!

Talouskriisi - suuri mahdollisuus!

Olemme Suomessa suuren mahdollisuuden äärellä: maa on ajautumassa kunnon kriisiin!

Ei kukaan sellaista toivo, mutta jos ja kun niin käy, tilaisuus kannattaa käyttää mahdollisimman hyvin hyödyksi.

Enkä tarkoita "tilaisuudella" tilaisuutta keinotella vaan yhteistä etua; tilaisuutta tehdä Suomesta enemmän ja parempi.

Kuten henkilökohtaisessakin elämässä, kriisi voi tarkoittaa kaiken menetyksen ja surun ohella myös tarpeellista pysähtymistä ja uuden alkua. Tarkoittaako se sitä, riippuu ennen kaikkea asennoitumisesta ja tulevaisuudenuskosta. Huonoin ennuste on niillä - ihmisillä tai valtioilla - jotka jäävät itsepintaisesti kiinni menneisyyteen tai yrittävät toteuttaa sen sellaisenaan uudelleen.

VAIKEUKSIEN ASTEIKKO

Mikä on "kriisi"? Sijoitan sen tässä seuraavanlaiseen jatkumoon:

1. "Asiat sujuvat itsestään"
2. Pulmia
3. Ongelmia
4. Kriisi
5. Onnettomuus
6. Katastrofi
7. "Maailmanloppu"

Siirtyminen ylemmältä portaalta alemmas tapahtuu havahtumisten ja heräämisten kautta. Mielellään yleensä aina jatkaisimme unia! Kun muutoksen tarve jää huomaamatta tai reagointi siihen viivästyy, toinen porras ylhäältä alaspäin ei ole enää "Pulmia" tai aina edes "Ongelmia". Joskus ihminen/yritys/valtio löytää itsensä yllättäen keskeltä katastrofia tai kuolinvuoteeltaan.

Se, mistä kaikesta kaikessa oli kyse, selviää liian myöhään.

Kriisit ja koettelemukset ovat siis tarpeen. Harvoin osaamme kunnolla avata silmämme tai mobilisoida itsemme kunnon suunnanmuutoksiin ilman niitä.

MUUTOKSEN EDELLYTYKSET

Asioiden muuttaminen edellyttää kolmea tekijää, jotka ovat

• Tilanteen tiedostaminen ja muutosvalmius - nämä paranevat kohti "Maailmanloppua"
• Toimintaresurssit ja -mahdollisuudet - nämä vähenevät kohti "Maailmanloppua"
• Energiataso - se lisääntyy kohti Onnettomuutta, mutta vähenee siitä eteenpäin.

Parhaat olosuhteet muutoksen aikaansaamiseksi vallitsevat yleensä kriisitilanteessa: muutosvalmius ja energiataso ovat nousseet korkealle ja toimintamahdollisuuksia on vielä runsaasti jäljellä. Jos tilanne etenee kriisiä pahemmaksi, vaihtoehdot käyvät vähiin ja katastrofin pelko lamaannuttaa jo toimintakykyä. Valtioiden tasolla lamaantuminen tapahtuu esimerkiksi varallisuuden ja sivistyneistön maastapaon kautta.

Kriisi on mahdollisuus, mutta se myös pakko: mahdollisuus, jota ei pidä jättää käyttämättä.

Muutos edellyttää jonkinlaista näkemystä siitä uudesta suunnasta, johon olisi lähdettävä kulkemaan. Ei riitä, että vaaditaan päätöksiä: päätöksiä! Päätösten puuttuminen voi osoittaa sitä, että suunta on kadoksissa tai ettei siitä ole riittävää yhteisymmärrystä.

Ei tarvitse tietää loppuratkaisua kuten loppuratkaisua ei tiennyt myöskään muuan Bismarck 1800-luvun Saksassa, eikä sitä tiedetty vielä 1950-luvun Suomessakaan.

Tässä nyt ollaan, kaikki puolueet kilvan pelastamassa hyvinvointivaltiota. Menneisyydessä vara parempi!

Ennen uuden suunnan määrittämistä on pysähdyttävä katselemaan ympärille, omiin jalkoihin ja taakse. Hengitettävä syvään. Se voi olla vaikeampaa kuin luulisikaan.

Herätys!

Onko hyvinvointipolitiikan ABC on vain XY

I Vanhassa vara parempi?

Valtakunnanpoliitiikassa väitellään kiivaasti siitä, kenen keinoilla paluu entiseen onnistuu parhaiten.

"Hyvinvointivaltio on pelastettava".

Oikeiston mielestä hyvinvointivaltio pelastuu sitä kutistamalla.
Vasemmiston mielestä se pelastuu, kun se jätetään rauhaan.

Mutta päätavoitteesta kumpikin on siis yhtä mieltä: vanhassa vara parempi.

Jos vienti vetäisi ja ihmisillä olisi töitä, poliitikot voisivat keskittyä hiomaan menneisyyttä entistäkin paremmaksi. Ei hätiä mitiä! Mutta nyt on ensin päästävä sinne takaisin, ja se projekti venyy ainakin seuraavalle, jollei sitäkin seuraavalle vuosikymmenelle.

Sellaista meille siis povataan ja luvataan. Sellaiseen kohdistuvat intohimot. Entiseen.

Toivottavasti tilanne vain ei ole se, että parhaiten nykyisyyttä selittääkin juuri menneisyys.

Kun sinivalkoinen automme nyt kenottaa penkalla, niin eikö ensin, ennen sen työntämistä takaisin tielle, jonkun olisi syytä puhaltaa johonkin? Onko kaihi leikattu? Miltä renkaat näyttävät? Miltä tie näyttää?



II Kahden muuttujan avaruustiedettä

Hyvinvointivaltion pelastamisesta väitellään seuraavan yhtälön kehyksissä:

X · Y

X tarkoittaa järjestelmää, jolla tuotetaan taloudellista vaurautta. Siihen viitataan esimerkiksi sanoilla "vientiteollisuus" ja "teollisuustuotannon kasvu".

Y tarkoittaa järjestelmää, jolla tuotetaan esimerkiksi hyvinvointipalveluja, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Politiikan keskeinen oppi on yhtälön (X·Y) maksimointi. Jos muuttujista toinen on selvästi toista pienempi, tilanne ei ole optimaalinen:

1 · 9 = 9
2 · 8 = 16
3 · 7 = 21
4 · 6 = 24
5 · 5 = 25
6 · 4 = 24
...ja niin edelleen.

Ei siis muuttujien summa vaan niiden tulo!

Vasemmiston ja oikeiston mielestä olemme kuitenkin tällä hetkellä hieman eri tilanteissa. Oikeiston mielestä tällaisessa:

X=4, Y=9

Vasemmiston mielestä tällaisessa:

X=6, Y=7

Se on erimielisyyksistä vasta ensimmäinen.

Hyvinvointivaltion tehokkuus on parhaimmillaan, kun muuttujat ovat suunnilleen tasapainossa keskenään. Se, onko suhde 4-6, 5-5 vai 6-4, ei ole tehokkuuden kannalta olennaista. Vasemmiston mielestä optimaalisessa tilanteessa Y:n kuitenkin pitäisi ollakin hieman X:ää suurempi, koska hyvinvoinnin tuottaminen on vaurauden tuottamista tärkeämpää. Oikeisto näkee asian toisin päin.

Se on erimielisyyksistä toinen.



III X:n ja Y:n riippuvuus

Se hyvinvointipolitiikan ABC, jonka kautta sekä vasemmisto että oikeisto Suomessa esittelevät tavoitteitaan, on siis kummallekin sama yhteinen: se on X · Y. Kun X on kunnossa, politiikassa keskitytään Y-muuttujaan: miten siirrämme ja muutamme tämän vaurauden suuremmaksi hyvinvoinniksi? Kun taas X jää jälkeen Y-muuttujasta, keskitytään siihen.

Tavoite maksimoida X:n ja Y:n tulo on eräänlainen paradigma siinäkin mielessä, ettei sille osata kuvitella vaihtoehtoja: tämä on se yhtälö, jonka mukaan kaikki muu jäsentyy ja jolle kaikki muu on alisteista.

Kolmas vasemmistoa ja oikeistoa toisistaan erottavista tekijöistä on se, miten ne ymmärtävät X:n ja Y:n keskinäisen riippuvuuden.

Taloudellinen toimeliaisuus ja järjestelmällinen hyvinvoinnin tuottaminen samaan aikaan toisaalta sekä tarvitsevat toisiaan että ovat toistensa verisimpiä vihollisia. Oikeisto on huolissaan erityisesti siitä, miten liian korkea Y painaa X-muuttujaa alas: liian korkea Y on tälläkin hetkellä osasyy siihen, miksei Suomen talous vedä riittävästi. Vasemmisto taas näkee tilanteen juuri päinvastoin: korkea Y vetää mukanaan ylös myös X-muuttujan, ja edellytys sille, että X voi pysyä korkealla, on korkea Y.

Vasemmisto saa tästä argumentin keskittyä huolehtimaan erityisesti Y-muuttujan arvosta: siten tuetaan samalla myös X-muuttujan nousua.

Oikeisto taas perustelee keskittymistään erityisesti X-muuttujaan sillä, että niin samalla tuetaan myös Y-muuttujaa ja luodaan edellytyksiä sen nostamiselle.


IV Mikä on ongelma?

Riideltävää siis riittää. Ongelma on, ettei sellainen riitely vie yhtään eteenpäin vaan ainoastaan kohti menneisyyttä. Menneisyyttä, jonka kehitys menneisyydemmäksi pääsi keskeytymään. Penkasta on päästävä mutta mitä muuta, siitäkin olisi päästävä jossain vaiheessa puhumaan - ja äänestämään.

Ehkä koko XY-politiikassa on jotain perustavalla tavalla pielessä. Ehkä tarvitsisimme jonkin kokonaan uuden tavan kehystää politiikkaa ja sen tavoitteita.