Musiikki - mitä se täällä tekee?

Musiikki ei ole koskaan ollut yhtä merkityksetöntä kuin nykyään.

En puhu siitä, että musiikki olisi muuttunut jotenkin huonommaksi musiikkina. Sitä kuunnellaan enemmän kuin koskaan - tai ainakin se soi enemmän kuin koskaan - eikä sitä ole koskaan ollut yhtä paljon yhtä helposti saatavilla.

Puhun musiikin yhteiskunnallisesta merkityksestä: sitä ei enää ole.

Musiikki on perustavalla tavalla osa ihmisyyttä. Se on eliksiiriä, liimaa ja dynamiittia, joka on pitänyt yhteisöt toiminnassa, siirtänyt kulttuuria ja tuottanut kehitystä niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Vaan ei pidä, siirrä ja tuota enää.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa musiikin asemaa, mahdollisuuksia ja tehtävää yhteiskunnassa. Teesini on, että tarvitsemme musiikkia enemmän kuin vain niin kutsuttua hyvinvointia tuottavana välineenä.

Mitä musiikki yhä on

Musiikkia ei voi erottaa ihmisestä rautakangellakaan; olemme lajina kehittyneet musisoiden. Henkilökohtaisella tasolla musiikki on ihmisille vähintään yhtä tärkeää kuin ennenkin: henkireikänä, seurana, lohduttajana, koossapitäjänä, virkistäjänä, draiverina, jne. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Suuri osa viihde-, ajanviete- ja mediakulttuurista pyörii musiikin ympärillä tuottaen mm. sitä kuuluisaa hyvinvointia. Sekin on tärkeää. Mutta eroaako musiikki siinä suhteessa esimerkiksi liikunnasta ja urheilusta tai mobiilipeleistä? Yhteinen musiikkimaku kokoaa ihmiset yhteen juhlistamaan yhteisyyttään; musiikki yhä yhteisöllistää. Hienoa! Sitten kaikki palaavat koteihinsa tai sulkevat puhelimensa.

Toki musiikilla on myös kansantaloudellista arvoa ja merkitystä vientituotteena ja Suomi-kuvan rakentajana. Kuten Koneen hisseillä ja Räikkösen Kimillä.

Taidemusiikin taloineen väitetään tuottavan ja säteilevän ympärilleen jotain korkeampaa. Ehkäpä, mutta mitä hyvänsä se säteily onkin, sen yhteiskunnallinen efekti muistuttaa kovasti nollaa.

Jos ihmiset musiikin sijaan suuntaisivat muihin kulttuuri- ja ajanvietetapahtumiin, muuttuisiko oikeastaan mikään?

Musiikki sivustakatsojana

Musiikin puuttuva yhteiskunnallinen merkitys on sivustakatsojuutta. Musiikki kylläkin tuottaa hyvinvointia, viihdettä, rahaa, mainetta ja sen sellaista, mutta siihen, miten yhteiskunta toimii ja mihin suuntaan kehittyy, musiikilla ei ole osaa eikä arpaa. Sivustakatsojalla on oikeus kommentoida ja kritisoida, mutta nekin vaikutuspyrkimykset liittyvät usein huoleen omista tukirahoista ja asemasta (musiikkialan sisällä on toki monenlaisia ryhmiä; tässä kirjoituksessa en erottele niitä).

Moni lukija voi oudoksua ajatusta, että musiikin pitäisi, tai että se edes voisi, olla jotenkin toiminnallinen osa yhteiskuntaa ja vaikuttaa sellaisena yhteiskunnan kehitykseen. Myönnän, ettei väitteen perustelu ole helppoa. Siksi yritänkin ensin selittää sen, miksei perustelu ole helppoa.

A heavy duty smoke machine feeding smoke into a blower to generate fog effects for open air location filming (Wikipedia).

Hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu opeilla, joiden mukaan se ohjauskoneisto, jolla yhteiskuntaa pyöritetään ja se, millaisia ihmiset ovat ja mitä puuhastelevat, ovat kaksi erillistä asiaa. Ihminen ei ole mahtunut yhteiskuntapolitiikan teorioihin.

Se, mitä ihmiset puuhastelevat, on siis vain politiikan kohde. Itsessään puuhastelun ei ajatella tuottavan kehitystä tai muutosta yhteiskuntaan eikä oikeastaan edes ylläpitävän sitä: kansalainen on käyttövoimaa. Keinoja vaikuttaa ovat äänestäminen ja keskustelu siitä, miten ohjauskoneistoa tulisi kehittää.

Vähitellen sellainen kahden lokeron politiikka, jota voisi jakomieliseksikin nimittää, muuttui kieleksi, jota olemme tottuneet kuulemaan ja puhumaan – ja siten jonka kautta ajattelemaan.

Hyvinvointivaltio toimii siis näin: Kun jonkinlainen puuhastelu lokerossa kaksi todetaan hyvinvoinnille haitalliseksi, sitä pyritään rajoittamaan esimerkiksi hintaa ja saatavuutta säätelemällä. Vastaavasti kun jonkinlainen puuhastelu todetaan hyvinvoinnille hyväksi, siitä halutaan tehdä työkalu hyvinvoinnin tuottamiseksi. Jos kumpaakaan ei voida osoittaa, puuhan tulevaisuus jätetään oman onnensa nojaan.

Jos siis vaikkapa uusi tutkimus sanoo, että yhteislaulu pidentää elinikää, että musiikilla voi virkistää vanhuksia tai auttaa aivohalvautuneita puhumaan, toimittajat ovat kärppänä paikalla: se kaikki sopii lehden hyvinvointikieleen mainiosti - siis heti ymmärrettävää, jutulle on valmis sapluuna, copy-paste soimaan! Seuraavina päivinä poliitikot ja kommentaattorit toivovat lisää musiikkia hyvinvointia tuottamaan, musiikin tukiaisia nauttivat eturyhmät muistavat muistuttaa itsestään ja kaikki tykkäävät toisistaan. Kaikki miettivät, miten musiikki voitaisiin valjastaa tuottamaan lisää hyvinvointia, ja jossain joku virkamies aloittaa selvityksen valmistelun. Musiikki on tärkeää, välineenä.

Entä sitten se kuuluisa kolmas sektori? Se ymmärretään Suomessa ennen kaikkea valtion työkaluksi, jonka kautta valtio "fiksuna" delegoi hyvinvoinnin tuottamista kansalaispuuhastelijoille. Valtio määrittelee järjestökentälle tehtäviä, ohjaa sitä tukirahoin ja säätelee sen toimintarajoja. Puhutaan kolmannen sektorin tehtävästä "täydentää" julkisia palveluja ja tilkitä sen reikiä. Kansalaistoiminta - myös musiikinopetus - jakautuu kylmästi kahtia siihen, joka saa tukea, ja siihen, joka ei saa. Tuet eivät ole aivan vähäisiä - eikä toiselta puolen verotus, jonka vuoksi tuet ovat niin tarpeellisia. Siitä, mitä lasten kannattaa harrastaa, päättää valtio (kuntineen).

Todellisesti sektoreita Suomessa on siis vain kaksi: valtio ja yksityinen. Niitä pidetään usein toistensa vastavoimina ja niiden intressejä toisilleen vastakkaisina. Jakomielinen hyvinvointimalli, jonka mukaan yhteiskunnan toiminta ja kansalaisuus ovat kaksi eri asiaa, kuitenkin sopii mainiosti myös nk. markkinavoimille. Jaon mukaan valtio huolehtii siitä, mikä valtiolle kuuluu, ja jättää lopun markkinoiden hoitoon. Ja eivätkö ne osaakin sitä hoitaa!

Hyvinvointivaltion "Molotov-Ribbentrop", joka jakaa kansalaisuuden valtion huomaan ja markkinoiden hoitoon.

Jaon mukaisesti musiikillekin määrittyy yhteiskunnassa vain kaksi roolia; toisaalta välineenä, jolla tuotetaan hyvinvointia, ja toisaalta tuotteena, jolla tehdään bisnestä. En taaskaan puhu siitä, että musiikki olisi muuttunut jotenkin huonommaksi musiikkina. Kummassakaan roolissa ei sinäänsä ole vikaa. Vika on siinä, että emme enää edes osaa ajatella musiikille muita rooleja.

Mikä on muuttunut

Ennen oli levyt ja kasetit, jotka kului,
musiikki oli ikuista, hiio-hoi!
Nyt musiikki on se, jota kulutetaan,
bitit jäävät vaan, hiio-hoi,
hiio-hoi.

(Helismaata mukaillen)

Mikä on muuttunut? Se ainakin, ja vieläpä monta kertaa viimeisten vuosisatojen aikana, miten käytämme musiikkia. Ensin kansa kastettiin, opetettiin veisaamaan ja eroon alkukantaisuuksistaan. Viime vuosisataan asti kaikki musiikki oli elävää: jos halusi kuulla jotain, jonkun piti soittaa tai laulaa. Sitten tulivat radio ja savikiekot, vinyyli, ja niiden myötä mm. tapa kuunnella musiikkia taustalla. C-kasetin myötä oman mielimusiikin kuuntelu tuli helpommaksi ja se saatettiin ottaa mukaan myös matkalle. Radiokanavia tuli lisää, videot. Viimeisen 10 vuoden aikana olemme sitten saaneet kaiken kaikkialle aivan oman valintamme ja kulloistenkin halujemme mukaan.

Äänentoistotekniikan ja instrumenttien kehittyminen johtivat 1900-luvulla myös aivan uudenlaisten musiikinlajien syntyyn ja kehittymiseen. Miten paljon se kaikki onkaan muuttanut - musiikkiteknologia - elämäämme ja yhteiskuntaa!

Milloin se tarina pääsee koulun historianopetukseen?

Kärki-Helismaa

Musiikkia käytetään ainakin tuhannella eri tavalla. Silti edelleen paras tapa jaotella niitä on jakaa ne kahtia musiikin kuunteluun ja musiikin tekemiseen (itse soittamiseen ja itse laulamiseen). Jako paljastaa selvästi viime vuosikymmenten trendin: kuuntelu lisääntyy, soittaminen ja laulaminen vähenevät.

Todettakoon vielä, ettei jako tuottamiseen ja kuunteluun voi olla aivan tarkkarajainen mm. siksi, että meillä ihmisinä on erikoinen kyky samaistua toisiimme. Eläytyminen esiintyjän "suoritukseen" (katsomalla) tai osallistuminen musiikkiin tanssimalla voi tuoda kokemuksen lähemmäs sitä, mitä soittaja kokee soittaessaan ja laulaja laulaessaan. Ehkä juuri sitä monet hakevatkin erityisesti konserteista (soittotaitoisetkin, ja ehkä varsinkin).

Musikointi - mitä tapahtui?

Melkein anarkistisinta, mitä ihminen voi nykymaailmassa tehdä, on harrastaa soittamista ja laulamista (yhdessä: musikoimista). Esimerkiksi akustisen pianon äärellä voi viettää viritysten välillä satoja tunteja ilman nettiyhteyttä ja minkäänlaisia mainoksia näkemättä. Varsinkin musikointi yhdessä tuottaa monenlaista iloa lähes ilman minkäänlaista materiaa ja vieläpä sellaisten innovaatioiden varassa, jotka on tehty jo edellisillä vuosisadoilla tai ovat peräti luonnon luomia (laulaminen). Musikointia harrastava ihminen kaipaa vähemmän lohtua, lääkettä, ajanvietettä, höttöunelmia ja keinotekoista kohotusta itsetunnolleen, joita suurin osa nykyisistä kuluttajamarkkinoista on erikoistunut tuottamaan.

Rakkauden retriitti opettaa ihmisiä väärään talouskäyttäytymiseen
(http://www.desi.com.au/thats-life/love-is-the-only-prayer/)

Mutta eipä musikointia paljon mainostetakaan! Että kansa innostuisi soittamisesta ja laulamisesta, olisi luultavasti pahinta, mitä Suomen taloudelle voisi tällä hetkellä tapahtua. Se ei ole sen enempää valtion kuin markkinoidenkaan intressien mukaista - joitain pikkiriikkisiä sektoreita lukuunottamatta.

Irlantilaisittain ollaan rennommin
(http://www.djfurby.ie/services.html)

Onneksi suunta onkin ollut viime vuosikymmenet aivan päinvastainen: Missä enää vietetään aikaa soittaen ja laulaen? Suuri osa lapsista yhä jossain vaiheessa käy soittotunneilla, mutta vain pieni murto-osa heistäkin oppii koskaan jollain lailla soittamaan. 

Soittotaidolla ei nähdä enää statusarvoakaan - mutta meidänpä lapsi pelaa nettipelejä ja sillä on kavereita ympäri maailmaa! Niinpä soittoharrastusta myydään ajan hengen mukaisesti mainostamalla soittamisen parantavan koulumenestystä, lisäävän luovuutta ja paksuntavan osaa nimeltä aivokurkiainen lapsen pään sisällä. Markkinatilanne muiden ajanvietteiden joukossa - varsinkaan niiden ruudullisten - ei ole helppo.

Miten musikointi katosi

Nykytilanteeseen, jossa kukaan ei arjessa enää soita tai laula julkisesti, on tultu vähitellen ja vaiheittain. Kaukana esihistoriallisina aikoina musiikki oli se alusta, jonka kautta suuri osa kaikesta merkityksestä siirtyi ja aktiviteetista tapahtui. Kuten me käytämme tietotekniikkaa, muinaiset yhteisöt käyttivät musiikkia. Laulu, soitto ja tanssi olivat kaikkialla. Ilman niitä ihmiset olisivat luultavasti joutuneet yhtä pulaan kuin me joutuisimme jo ilman nettiä (suhteellisesti).

Se, miksi ja miten yhteinen musikointi vähitellen muutti muotoaan ja väistyi, olisi pitkä tarina: On parempi tallentaa tietoa kirjoittamalla kuin runolauluin. Itsetehty menetti hohtonsa kaukaa tulevan rinnalla, vanhat teemat ja perinteet väistyivät sen tieltä, mitä pidettiin sivistyneenä ja edistyksellisenä. Yhteisöt muuttuivat. Viihde monipuolistui. Musiikkia alkoi saada nappia painamalla. Musikointia kampesivat sivuun mm. teknokratia, järkeisusko, relativistinen ajattelu (kaikki on samanarvoista), katsojakulttuuri ja kuluttajakansalaisuus. Lopulta ajanviettotapojen mullistuminen viime vuosikymmeninä – lue: pelit ja some – vei kehityksen loogiseen päätepisteeseensä, soiton ja laulun katoamiseen.

Tänään jäljellä entisestä maailmasta on vain laskuveden jättämiä lammikoita: kevätjuhlien Jo joutui armas aika; syntymäpäivien onnittelulaulu; itsenäisyyspäivän ja urheilujuhlien Maamme; Joulun Tip-tap ja hautajaisten virsi. Hiljaisia välähdyksiä ajasta, jolloin laulettiin paljon enemmän.

Yhteislauluahan ei ole tarkoitettu sellaiseksi vaivaannuttavaksi anomaliaksi, jollaisena se nykyään ilmenee: selvästi vääränlaista väärässä paikassa. Akustisten pianojen arveltiin aikanaan väistyvän digitaalipianojen tieltä, vaan miten kävi: ne vain katosivat. Monestiko, missä kuulee digipianon säestävän yhteislaulua?

Musikoinnin voima

Soittaminen ja laulaminen tuottavat hyvinvointia ja kenties oppimista ja menestystäkin. Tämän kirjoituksen teesi on, että niitä tarvitaan johonkin vieläkin tärkeämpään: pyörittämään ja kehittämään yhteiskuntaa ja todellisen kansalaisyhteiskunnan ytimeen. Tarkastelen seuraavien kolmen otsikon alla sitä, mihin soittamisen ja laulamisen yhteiskunnallinen voima perustuu.

Homo musicalis

Kiistatonta on, että meillä on sekä vahva halu laulaa ja soittaa että taipumus oppia niitä kumpaakin (ihmislajina yksilöllisine eroinemme). Humaltuminen varsinkin paljastaa sellaiset halut, jollei taipumuksia niinkään.

Pieni prosentti väestöstä yhä harrastaa soittamista ja laulamista ajanvietteenään. Lisäksi jotkut ovat löytäneet seurakunnan tai jääkiekon fanikatsomon paikaksi, jossa saa, ei ainoastaan laulaa ja kokea yhteisyyttä, vaan samalla kokea vaikuttavansa johonkin laulunsa kautta. Myös ainakin raskaan musiikin konsertit ovat usein myös osallistumista - eivät ainoastaan istumista ja katsomista - varten.

Voi unohtua, että musikoinnin kautta aika usein, konkreettisesti tai vertauskuvallisesti, halutaan saada jotain aikaan. Love me! Mitä itsellesi tärkeämmän asian puolesta laulat (huudat), soitat (hakkaat) tai tanssit (hypit), sitä paremmalta se tuntuu. Musiikki kaivaa esiin sen, mitä kaipaamme, ja tahtomme toimia asian eteen - on kuin musiikki olisi tehty sellaista varten.

Ja varmaan onkin. Pelkkä puhdistautuminen (katharsis) ei aina kuvaa musiikkiin eläytymisen jälkeistä tilaa. Jotkut laulut on tehty lietsomaan ihmisiä muuttamaan (miten pieneltä osalta tahansa) maailmaa tai ainakin itseään. Yksi luettelo sellaisista kappaleista löytyy seuraavasta linkistä:

http://www.sojust.net/songs.html


Jos joku ajattelee, että musiikilla lietsotaan vain vasemmistolle rakkaita asioita, historioitsija Niall Ferguson todistaa tässä New York Timesin kirjoituksessaan toista.

What made me and my friends leap around like lunatics to those words, snarled by the pallid degenerate Johnny Rotten, was an intense frustration. We didn’t for a moment think the queen was a fascist or inhuman. We were just utterly and completely fed up with post-war, post-Empire, post-Beatles Britain.

Taipumuksemme musikoida, laulaa suumme puhtaaksi ja muuttaa asioiden kulkua niiden kautta eivät tietenkään kerro suoraan siitä, että niille taipumuksille olisi nykymaailmassa enää käyttöä ja tarvetta, tai varsinkaan nyky-Suomessa. Jos ei ole, voimme jättää ne muiden halujemme joukkoon, sinne missä pelit, leikit ja urheilukin ovat omissa virtuaalimaailmoissaan. Sellaisiin musiikki- ja opperataloihin.

http://www.bobdylan.com/us/songs/chimes-freedom

Musikoinnin potentiaali

Pelkkä suihkussa laulaminen ei pyöritä yhteiskuntaa tai muuta historiaa. Kokoan seuraavaan listaan mekanismeja, joihin musiikin yhteiskunnallinen voima perustuu:

• Musiikki voi koota ihmiset yhteen (paikalle henkilökohtaisesti)
• Musiikki voi tuottaa yhteisyyden kokemusta ("olemme täällä yhdessä, samanlaisia" -kokemus)
• Musiikki voi vähentää minäkeskeisyyttä ja itsekkyyttä
• Musiikki voi luoda yhteisyyttä yli etäisyyksien, erilaisuuden, sukupolvien ja aikojen
• Musiikki voi vahvistaa ihmisten keskinäistä solidaarisuutta
• Musiikki voi yhdistää arvoja
• Musiikki voi voimistaa ja syventää tekstin välittymistä kuulijalle (verrattuna lukemiseen tai puheen kuuntelemiseen)
• Musiikki voi toimia tiedonvälityksen alustana (laulu voi kertoa epäkohdista, toimintatavoista, tavoitteista, jne)
• Musiikki on tehokas tapa levittää tekstiä (musiikista pidetään enemmän kuin asialukemisesta)
• Musiikin kautta voidaan määritellä asioiden tärkeyttä, totuutta ja arvostusta
• Musiikilla voi siirtää tunnetiloja ja tunneliikkeitä  (ja määritellä tekstin kautta se, millaisiin asioihin ne liittyvät)
• Musiikki on säilö, johon on tallennettu ihmisyyden peruskokemuksia ja jonka kautta niihin voi palata milloin tahansa
• Musiikki voi kantaa historiaa kokemustasolla (miltä tuntui elää silloin, olla silloin siellä) 
• Musiikki voi toimia (aatteen, yhteisön, yms) tunnuksena, embleeminä, "maskottina"
• Musiikin esittäjä voidaan ottaa esikuvaksi, edustajaksi, auktoriteetiksi, johtajaksi, puolijumalaksi
• Musiikki voi rohkaista toimimaan, auttaa keskittymään, tuottaa energiaa, valaa uskoa, kannustaa jaksamaan, jne.
• Jne...

Mustaa ruutia siis - joskaan ei kovin kuivaa. Jos osa ihmisistä kokee polttavaa tarvetta päästä vaikuttamaan laulamalla, se että he suuntaavat kulkunsa seurakuntiin, jääkiekkokatsomoihin ja megaviihdetähtien konsertteihin, sopii vallanpitäjille varmaan usein mainiosti.


Historiallisesti musiikki on ollut mustaa ruutia. Moni sotilas on marssinut (tai marssitettu) kuolemaansa laulamalla. Ranska voisi olla erilainen ilman Marseljeesia ja Suomi ilman Maamme-laulua, Finlandiaa ja maakuntalauluja. Työn orjat sorron yöstä eivät onneksi lopulta marssineet maailman ympäri, mutta ilman kappaletta matka olisi voinut jäädä lyhyemmäksi. Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä 1960-luvulla - tai 1960-lukua ylipäätään - on vaikea kuvitella ilman musiikkia.

Musikointi ja sananvapaus

Musikointi ei tietenkään ole ”vallankumouksellista” sen enempää kuin kirjoittaminenkaan. Sananvapaus ei ole olemassa siksi, että kansalaiset voisivat kaataa vallan, vaan jotta yhteiskunta ylipäätään pysyisi kunnossa ja voisi kehittyä. Niin musikointikin.

Tarkastelkaamme rinnastusta hieman lisää:

-Kaksi sananvapauden ehtoa ovat olleet painovapaus ja yleinen lukutaito. Vasta niiden täyttyessä sana on vapaa leviämään ja keskustelu, mielipiteen ilmaiseminen ja todellinen demokratia mahdollisia. Musikoinnin suhde sananvapauteen on samanlainen: yhdessä laulamista ja soittamista tarvitaan, jotta ihmiset voisivat todella kuulla toisiaan ja sanat saada voimaa ja synnyttää liikettä.

-Mediakentän hajaantuminen on asettanut sananvapaudelle uudenlaisen haasteen - niin on musiikkimakujenkin hajaantuminen: mikä enää kokoaa ihmisiä yhteen; miten mikään enää voi jättää jälkeään virtaan? Venhettä vie.

-Suomi on kieli - niin on musiikkikin! Montako kertaa se on mahdettu sanoa? Se on totta. Miten kömpelö verbaali-kieli riittäisi yksinään? Pelkin sanoinko saamme ilmaistua kaiken tarpeellisen, kohdattua toisemme ja keskusteltua kaikesta yhteisestä meitä liikuttavasta?

-Lukutaidon heikkenemisestä on syytä olla huolissaan - mutta niin pitäisi olla huolissaan myös soittotaidon ja yhdessä laulamisen katoamisesta. Paljonko se on pois kansalaisyhteiskunnasta, jos ihmiset eivät enää soita ja laula keskenään – tai paljonko olisi lisää, jos se olisi tavallisempaa?

-Mistä se musiikki tulee ja minne se vie, jota kuunnellaan ainoastaan kuluttajina? Entä jos kyse olisi siitä, että emme osaisi kirjoittaa emmekä puhua, lukea ja kuunnella vain?


Tila kansalaisuudelle ei lankea valtiolta ja markkinoilta itsestään, vaan se on otettava ja sitä on puolustettava. Samat argumentit, joilla puolustetaan sananvapautta, käyvät pitkälle myös itse-laulamisen ja itse-soittamisen perusteluiksi. Tahdon ja toiminnan on noustava ihmisistä. Kansan, joka ei laula eikä soita, on vaikeampi saada selkoa itsestään, sanoa mitään, tehdä mitään ja liikkua minnekään.

Järkeisuskosta

(Selvennykseksi: en viittaa tässä millään tavalla jumaluskoihin)

Ylempänä nimesin järkeisuskon yhdeksi niistä asioista, jotka selittävät musikoinnin vähenemistä. Järkeisuskolla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan todellisuus rajautuu siihen, mihin oma järkeilykyky juuri ylettyy: jos en keksi syytä, miksi ihmisten pitäisi laulaa yhdessä, syytä laulaa yhdessä ei sitten varmaan olekaan.

Järkeisuskovainen hyväksyy todellisuudeksi vain sen, minkä pystyy järkeilemään

1900-luvulla alettiin ajatella, että koko yhteiskunta ja valtio kaikenlaisine toimintoineen pystytään määrittelemään - ja osataankin jo melkein määritellä - järjellä, "tieteellisesti". Ihminen itsessään on hieman monimutkaisempi ja irrationaalisempi, mutta ihmisestähän ei tarvinnutkaan välittää (vain toimenpiteiden kohteena).

Oma joukkonsa on se psykologeista ja psykiatreista koostuva porukka, joka uskoi osaavansa määritellä jo ihmisenkin.

Niinpä yhteiskuntaa, koulut ja lasten kasvatus mukaan lukien, alettiin ohjata yhä enemmän järkeisuskon kautta. Mm. soittamiselle ja laulamiselle se tarkoitti vaikeita aikoja.

Järkevän selityksen puutteessa monien turhiksi järkeiltyjen asioiden annettiin mennä. Jos järki asettui traditiota vastaan, traditiolle annettiin kyytiä. Se, että jokin asia on vanhaa perua ja perinnettä, ei ole ollut argumetti säilyttämisen vaan hävittämisen puolesta. Uusi on määritelmällisesti vanhaa parempi – vaikkei tilalle tyhjää parempaa keksittäisikään.

Jokaisen sukupolven velvollisuus on toki edistää asioita parhaan käsityksensä mukaan eikä jäädä konservoimaan seisovaa vettä. Pesuveden mukana ja imuriin menee väkisin välillä jotain, mitä jälkeenpäin on kaivettava takaisin.

Historiaa vasten on ymmärrettävissä, että osa musiikkikentästä linnoittautui tiiviisti varjelemaan asemiaan. Paljon hyvää on onnistuttu säästämään. Erityisesti peruskoulujen musiikkiluokkajärjestelmän säilymistä voi pitää melkein ihmeenä (takana on varmasti hurja määrä ponnisteluja). Mutta samalla musiikkikenttä ei ole uskaltanut uudistua eikä ottaa roolia yhteiskunnallisissa asioissa. Hiljaa poterossa kyykkimällä on säilytty hengissä. Eikö olisi jo aika tulla ulos?

Yhdessä laulamista pidettiin joskus oleellisena osana kasvatusta ja koulunkäyntiä. Ajateltiin, että opettajien on hyvä osata soittaa ja laulaa. Ei vain osattu selittää "järkevästi" miksi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa lapsia on raahattava erityisiin muskareihin, jotta he pääsisivät laululeikkien pariin ja laulamaan soiton säestyksellä. Koululaiset eivät pääse laulamaan yhdessä missään, jolleivät hakeudu musiikkiluokalle (yleistän taas; koko tekstini on rankasti yleistävää - eikö kirjoitus jo muutenkin ole riittävän pitkä ja perusteellinen?).

Jos pitää järkiperäisesti selittää musiikin hyödyllisyyttä henkilökohtaisen kasvamisen kannalta (lapsen kuin aikuisen), niin tässä yksi näkökulma:

Musiikin avulla voi esimerkiksi löytää, kohdata ja turvallisesti tutustua sellaisiin tunteisiin, joille arkioloissa ei ole paikkaa. Se ei ole ”musiikkiterapiaa” vaan aivan tavallista yhdessä olemista laulaen ja soittaen. Tavallista inhimillisyyttä useimmissa sävyissä löytyy esimerkiksi toivelaulukirjoista. Löytöretkeilylle tunteiden kirjoon pitäisi olla tilaisuuksia ja kannustimia. Yhdessä laulaminen, soittaminen ja vaikka tanssiminenkin antavat mahdollisuuden tutustua muihin ja oppia samalla omasta itsestäänkin.

En sano, että musiikki olisi ainut ja jokaiselle paras väline sellaiseen, mutta se on paras yleisesti ja yhteisesti. Ihminen, joka kykenee liikkumaan vaivatta laajalla tunteiden skaalalla ja tuntee olonsa turvalliseksi siellä kulkiessaan, on valmiimpi myös kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja selviämään eri elämäntilanteissa. Yhdessä musikoiminen opettaa ihmisiä olemaan aitoja ja oikeita, tekee ihmisistä vahvempia ja parempia yhteisöeläjiä.

Kun ihminen miljoonan vuoden jälkeen yhtäkkiä lopettaa laulamisen, mitä siitä seuraa?

Siitä seuraa, että yliopistokoulutetut psykologit ryhtyvät opettamaan yliopistokoulutetuille opettajille vuorovaikutustaitoharjoituksia ja sitä, miten lapsia opetetaan nimeämään tunteitaan ja analysoimaan itseään. Siitä seuraa tunnekarttojen, empatiaharjoitusten ja kaikenlaisen muun terapiamateriaalin tunkeutuminen päiväkoteihin, kouluihin ja vanhemmille. Siitä seuraa, että poliitikot kutsuvat ja toimittajat nostavat psykiatriaan erikoistuneet lääkärit kertomaan, miten seuraava sukupolvi kasvatetaan. Siitä seuraa, että vanhemmat kokevat itsensä yhä osaamattomammiksi opettajien ja ammattikasvattajien rinnalla, jotka aina joka välissä muistavat korostaa korkeaa ja korvaamatonta erikoisosaamistaan.

Vaikka eivät osaa edes laulaa ja soittaa lasten kanssa! (Taaskaan en sano, että jokaisen pitäisi.)

Mitä pitäisi tehdä

Muutoksen esteenä on aina kolmenlaisia ihmisiä. Ensin niitä, joiden mielestä asiat etenevät mainiosti niihin puuttumattakin. Heidän sloganeitaan ovat mm. se on nykyaikaa, se juna meni jo, ja jo muinaiset kreikkalaiset. Toiseksi niitä, joiden mielestä kehityksen huippu oli melkein juuri äsken - hyvinvointivaltio on säilytettävä! Ja kolmanneksi muutoksen esteenä ovat ne, jotka ajattelevat asioiden tapahtuvan annettuina tai jotka muuten haluavat keskittyä huolehtimaan vain omasta navastaan.

Muutos edellyttää uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Saattaa myös olla, että analyysit nykytilanteesta ja niiden mukaan lääkkeistäkin eroavat toisistaan. Ne eroavat aina. Kuten avioliitossakin, kyse ei ole erilaisuudesta vaan yhteistyökyvystä.

Paluuta runolaulujen aikaan ei tietenkään ole, mutta ei tulevaisuuskaan ole vain jokin tietty ennalta määrätty uusi nykyaika. Koska kyse on musiikista, niin ehkäpä on erityisesti musiikkialan ammattilaisten velvollisuus 1) miettiä, mitkä ovat musiikin mahdollisuudet ja musiikin tehtävä yhteiskunnassa, 2) luoda visioita ja 3) ryhtyä toimimaan niiden eteen. Tai sitten on jäätävä poteroihin ja siilipuolustukseen tai keräilemään rojalteja - missä kukin onkin.

Yksityisesti käsityksiä musiikin mahdollisuuksista ja visioita ja muutoshalua musiikkialan ammattilaisilla varmasti on. Ei vain riitä, että kukin toteuttaa niitä itsekseen omissa lokeroissaan.

Nykyaikaa on se, mitä nykyajasta tehdään. Ihminen on juuriaan myöten musikaalinen olento, ja yhdessä laulaminen ja soittaminen ja niiden mukana vaikka tanssiminenkin voivat olla 2000-luvulla aivan yhtä paljon nykyaikaa kuin ne olivat 1000 ja 10000 vuotta sitten.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en oikein tiedä. Mutta ei niilläkään, jotka kauan sitten aloittivat hyvinvointivaltion sokkelityöt, voinut olla käsitystä siitä, millaiseen taloprojektiin olivat oikein ryhtyneet. Ehkä pitää vain tehdä oikeansuuntaisia asioita.

Siitä, mitä itse harrastajana olen tekemässä, voit lukea täältä: 

http://www.higo.fi/korvakuulolta/



Arvostan palautetta ja kommentteja, kiitos!

Kokoukset käyvät kalliiksi

HS:s mielipidesivulla oli tänään jälleen muistutus siitä, miten paljon kokoustaminen maksaa: "niiden hinta on osallistujien yhteenlaskettu palkka sivukuluineen".

Ison asiantuntijaporukan kesken istutaan miettimässä jotain pikkuhankintaa tai päätöstä. Uskon, että varsinkin kuntatöissä sellainen on varsin tavallista. Turhanpäiväisistä löpinöistä puhumattakaan.

Nykyaika tarjoaa siihenkin ratkaisun: Puhelimeen voi asentaa kokoushintalaskurin.

Kokous on vasta alkamassa...

Puhelimen voi sitten asettaa vaikka kaikkien näkyville, ja jokainen ymmärtää kaiken aikaa, paljonko hintaa kertyy kenenkin puheenvuorolle ja minkäkin asian käsittelylle.

Tärkeää ei ole kustannuksen tarkka summa vaan suuruusluokka: kulutammeko tämän asian käsittelyyn kymppejä (harvoin onnistuu), satasia (aika harvoin), tonneja vai vielä enemmän?

Kipaisin Googlen Play-kaupassa hakemassa sellaisia laskureita, kaikki ilmaisia, ja esittelen ne alla:

Cost Watch

Ominaisuudet:
-Hyvin yksinkertainen
-Osallistujien keskipalkalle voi luoda eri kategorioita
-Hälytykselle voi asettaa kustannusrajan ja aikarajan

Miinukset
-Hinta esitetään aina dollareissa
-Laskuri saattaa pysähtyä, jos puhelimella käydään toisessa ohjelmassa.

Meeting cost calculator

Ominaisuudet:
-Valuuttasymboli ovat valittavissa
-Summa vierii näytöllä kauniisti (pelottavan kauniisti) eteenpäin

Miinukset
-Pystytilassa mainoksia
-Näytön sammumisen esto on valittavissa muttei näy toimivan
-Ei hälyytyksiä

Meeting cost timer

Ominaisuudet:

Paljon eri asioita valittavissa, mm:
-mitä näytetään + tekstin koko
-näytön sammumisen esto
-valuuttasymboli
-näytetäänkö mainoksia

Miinukset:
-Ei hälyytyksiä
-Tämäkin hieman viimeistelemättömän oloinen

My meeting ticker (Meeting cost meter)

Ominaisuudet:

-Vain kaikkein tärkeimmät valinnat: osallistujamäärä ja tuntihinta
-Hauska yksinkertainen animaatio, jossa setelit lentävät horisonttiin
-Setelin ja valuuttasymbolin voi valita ($/€)
-Selkeä näyttö

Miinukset:
-Juokseva summa saisi olla isommalla fontilla
-Ominaisuuksia toki voisi olla enemmänkin


- - -


Lopuksi on kuitenkin muistutettava siitä, ettei kokousten ainut funktio ole tehdä päätöksiä ja ettei joutavista siivottu keskustelu ja puhekaan ole aina tehokkainta. Ehkä kokoushintalaskuri kannattaa siksi ottaa ennemmin satunnaiseen kuin vakituiseen käyttöön.

Ostajan opas: Hyvinvointivaltiota ostamassa - osa 3

Miksi hyvinvointivaltio (HW) näyttää ja miten se saadaan näyttämään todellisuutta paremmalta.

Selitys 7/17: Korruptio

(jatkoa kirjoitussarjalle, ks. edelliset osat 1, 2.)

Mitä tekemistä korruptiolla ja HW:lla on keskenään? Suomihan on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista! Toiseksi, jos jotain "korruptiota" olisikin, niin miten se voisi lisätä HW:n suosiota - eikö vaikutus olisi juuri päinvastainen?

Sitä, mille ei ole sanoja, on vaikea nähdäkin. Yritän tällä kirjoituksella antaa sanat, joilla puhua HW:n korruptiosta. Kaikki korruptio on määritelmällisesti vallan väärinkäyttöä, mutta väärinkäytön syyt ja tavoitteet vaihtelevat.

Esittelen kirjoituksessa kolme korruption lajia, jotka ovat 1) setelikorruptio (need corruption), 2) eliittikorruptio (greed corruption) ja 3) hyvekorruptio (virtue corruption). Näistä lajeista kolmas, hyvekorruptio, on sitä, joka viihtyy suomalaisen HW:n koneistoissa.

Setelikorruptio ja eliittikorruptio

Korruptio rinnastetaan usein lahjontaan. Mielikuvissa näemme viranomaisen ottamassa vastaan ruskeaa rahakuorta. Sen vastineeksi hän suostuu joko toimimaan tavalla, johon virka häntä joka tapauksessa velvoittaisi, tai velvollisuuksiensa vastaisesti suosimaan jotain asiaa tai katsomaan sitä sormiensa läpi.

Tämä on sitä setelikorruptiota, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä talouskehityksen esteistä maailmanlaajuisesti, jota vastaan valtionpäät julistavat sotia, ja jota vastaan Transparency International perustettiin taistelemaan 1990-luvulla. Se on helppo määritellä, määritellä vääräksi ja osoittaa oikeudessa laittomaksi.

Eliitin korruptio on toisenlaista: Se on yleensä muodollisesti jotenkin laillista tai sinnepäin, toisinaan puolijulkistakin, ja se harvoin tarkoittaa kahdenvälistä rahan ja palveluksen vaihtamista suoraan toisiinsa. Kuten Janine Wedel kirjoittaa tässä FP:n artikkelissa, maailman murros viime vuosikymmeninä - "yksityistäminen, sääntelyn purkaminen, kylmän sodan loppuminen ja digitaaliajan alku" - on avannut sille aivan uusia mahdollisuuksia ja vienyt sen laadultaan ja mittakaavaltaan aivan uudenlaiselle tasolle.

Varsinkin köyhimmissä maissa setelikorruptiota harjoitetaan usein tarpeeseen (need), kun taas eliittikorruptiota harjoitetaan vallan- ja rahanahneudesta (greed). Wedel vertaa need- ja greed -korruptiota keskenään:

The low-level functionary in a non-Western country is disparaged or even punished for taking bribes that feed his family. Meanwhile, prestige-cloaked practitioners of the new corruption whose undisclosed roles and influence help shape policy and whose actions have a far greater impact on our health, habitat, and pocketbooks, get a pass.

MITÄ ON HYVEKORRUPTIO?

En tässä kirjoituksessa arvioi seteli- ja eliittikorruption roolia HW:ssa, vaan keskityn hyvekorruptioon.

Hyvekorruptio on toimivallan väärinkäyttöä, josta emme saa maksua rahana, palveluksena tai valtana vaan seuraavanlaisena kokemuksena: Sen ansiosta, mitä teen, hyvä voittaa ja paha saa palkkansa; oikeus toteutuu ja olen hyvä ihminen.

Sehän on sitä, mitä ihmiset hakevat vapaa-ajallaan videopeleistä ja elokuvistakin. Samaa haemme muuallakin elämässä ja oman työmme kautta.

Korruptiota on totuttu tarkastelemaan taloustieteen kautta ja lahjontana, jossa tekijää motivoi lahjuksesta saatava "yksityinen etu". 1900-luvun taloustieteessä ihminen oli homo economicus eli sellainen toimija, joka pyrkii kaikissa tilanteissa rationaalisesti maksimoimaan henkilökohtaisen etunsa. Sen ihmiskuvan mukaan korruptiokin on aina henkilökohtaisen edun tavoittelua.

Ihminen ei kuitenkaan ole sellainen, ja varsinkin kun siirrymme tarkastelemaan korruptiota talousyhteyksien ja lahjonnan ulkopuolelle, meidän on samalla laajennettava korruption määritelmään sisältyvää ihmiskuvaa.

Tarkastellaan seuraavaa esimerkkiä: 

ESIMERKKI JULKISEN PALVELUN KORRUPTIOSTA

Tilanne 1a:

Kuvitellaan aluksi tilanne, jossa yksityinen hoitolaitos A neuvoo ja ohjaa asiakkaansa aina tiettyyn terveyspalveluja tarjoavaan laitokseen C. Tarjolla olisi muitakin muitakin vastaavia palveluja, mutta näiden olemassaolosta A ei edes kerro asiakkaalle.

                   B
A === ==> C
                   D
                   e

Asiakkaiden tietämättä hoitolaitos A tai sen työntekijät suoraan saavat terveyspalvelu C:ltä rahallisen korvauksen jokaisesta ohjatusta asiakkasta. Täyttäisikö tällainen tilanne korruption tunnusmerkit?

Asiakkaan näkökulmasta tilanne on ainakin hyvän hoidon periaatteiden vastainen: niihin periaatteisiin kuuluu, että potilas/asiakas saa tehdä itse tietoisesti omaa hoitoaan koskevat valinnat. Kuten Valviran lakimies oheisessa uutisessa toteaa, asiakkaille on kerrottava eri vaihtoehdoista. Jos tietoa tarjotaan valikoiden, kyse ei silloin ole asiakkaan valinnasta vaan asiakkaan manipuloimisesta toimimaan tietyllä tavalla.

Toiminnan seurauksena voi olla myös se, etteivät B ja D pärjää markkinoilla ja tippuvat sieltä pois eikä e:llä, joka yrittää markkinoille, ole mahdollisuutta päästä sinne. Jos yritysten A ja C omistus on samoissa käsissä, se kuitenkin sopii A:lle mainiosti.

Silloin kyse on jo korruptiosta kahden systeemin tasolla: ensin vallan väärinkäytöstä suhteessa asiakkaaseen, ja toiseksi määräävän markkina-aseman väärinkäyttämisestä ("vää­rin­käyt­tö voi esi­mer­kik­si ol­la se­kä hin­ta­ruu­vin so­vel­ta­mis­ta, lii­ke­suh­tees­ta kiel­täy­ty­mis­tä et­tä syr­jin­tää"). 

Arvelen useimpien lukijoiden pitävän tilannetta sietemättömänä ja selvästi korruptoituneena. Jos tilanne pystyttäisiin osoittamaan oikeudessa, A määrättäisiin maksamaan korvauksia yrityksille B, D ja e.

Tilanne 1b:

Pidetään tilanne samana, mutta nimetään A ja C kunnan palveluiksi. A olkoon esimerkiksi kunnan koulu tai päiväkoti, ja C kunnan perheneuvola.

                   B
A === ==> C
                   D
                   e

Tilanne on nyt täsmälleen sama kuin edellisessäkin esimerkissä, jonka totesimme kaksinkertaisesti korruptoituneeksi: Asiantuntija palvelussa A, esimerkiksi lasta tavannut koulupsykologi, suosittelee ja ohjaa asiakkaat jonottamaan palvelua C kertomatta näille, että tarjolla on muitakin vastaavia palveluja. Mikään laki ei määrää perheneuvolatoimintaa tai lapsiperheiden auttamista ylipäätään kuntien yksinoikeudeksi.
 

Syynä yhden palvelun suosimiseen ei tällä kertaa kuitenkaan ole rahallinen korvaus vaan hyvellisyys: asiantuntija saa palkkion saadessaan toteuttaa omaa oikeamielisyyttään.

• Palvelun A työntekijät ajattelevat, että yksityiset palvelut ovat pahoja ja että on meidän hyvien ihmisten velvollisuus torjua sellaisten yleistymistä. Kaikki äänestävät vaaleissa puolueita, jotka vastustavat palvelujen yksityistymistä.
• Työntekijät palveluissa A ja C kokevat myös keskinäistä yhteenkuuluvuutta kuuluessaan samaan Helsingin kaupungin organisaatioon ja jakaessaan saman kuntatyöntekijän identiteetin. Oman ryhmän ja oman identiteetin puolustaminen kuuluvat ihmisen kaikkein voimakkaimpiin eettisiin vaistoihin: ne ovat itsestäänselviä hyveitä.
• Kuntatyöntekijän näkökulmasta se, että valinta kuuluisi asiakkaalle tai että vaihtoehtoja ylipäätään olisi enemmän kuin yksi, voi olla vierasta. Sellaisena se on myös epätoivottavaa: sehän vaatisi muutosta ajattelu- ja toimintatavoissa. Muutos on pahasta - entisen säilyttäminen ja vallitsevien hierarkioiden varjelu ovat hyveitä.

Ainut ero tilanteiden 1a ja 1b välillä on siis se maksuväline, jolla työntekijä motivoidaan vallan väärinkäyttöön.

Se, että kyse on yhden tietyn kaupungin virastoista, ei tarkoita, että korruptiosta pitäisi puhua eufemismein kuten "byrokratia", "jäykkyys", "vanhakantaisuus", "asenteellisuus" tai "muutoksen hitaus". Korruptio on korruptiota siitä riippumatta, motivoiko vallan väärinkäyttöön puute, ahneus vai hyveellisyys.

IHMISEN HYVEELLISYYS

Kaksi lausetta selittää paljon ihmisestä:

1) Ihminen ei ole hyvä vaan hyveellinen.
2) Ihminen ei ole rationaalinen vaan rationalisoiva.

Moraalinen ajattelu ei ole kehittynyt totuuden löytämiseksi vaan erilaisten agendojemme ajamiseksi: oikeuttamaan toimiamme ja puolustamaan sitä ryhmää, johon kulloinkin kuulumme.

Ihmisen oikeamielisyys tarkoittaa ensin sitä, että (A) haluamme nähdä asioiden tapahtuvan oikein ja vaikuttaa oikeuden toteutumiseen, vaikka se olisi vastoin henkilökohtaista etuammekin. Toiseksi se tarkoittaa sitä, että (B) meidän on vaikea toimia tavoilla, jotka tiedämme vääriksi.

B: Varaskin haluaa muodostaa mielessään oikeutuksen teolleen: ehkä työnantaja on ahne ja kitsas paskiainen, jolta ottaminen on ihan oikein. Olemme jopa lukeneet, miten väkivallantekijät ja hyväksikäyttäjät perustelevat tekojaan tai ovat luoneet niiden oikeuttamiseksi suoranaisia oppeja.

Miten paljon helpompi on sitten keksiä oikeutuksia sellaiselle vallan väärinkäytölle, joka tuottaa itselle urakehitystä, rahaa ja valtaa, ja joka vain vähän poikkeaa siitä, mikä on muutenkin tapana talossa: en toki raivaa ja nuoleskele tietäni johtoon vallan- ja paistattelunhalusta vaan voidakseni tehdä hyvää.

A: Ihmisen epäitsekkyys taas liittyy ennen kaikkea moraalisiin intuitioihimme, jotka ovat auttaneet meitä toimimaan järjestyneesti ja tehokkaasti jo aikana ennen lakikirjoja ja poliisia. Edes powerpoint-kaavioiden ja sähköisen suoriteseurannan keksiminen eivät ole onnistuneet hävittämään niitä. Joku omistaa elämäänsä tai elämänsä uskonnolle, toinen uskonnottomuudelle, kolmas politiikalle, neljäs eläinsuojelulle, viides köyhille, ja niin edespäin. Tärkeimpänä vaikuttimena harvoin on raha, valta tai seksi - ainakaan aluksi, vaikka useammin kyllä lopuksi.

Ihminen on itsekäs ja ahneuteen taipuvainen, mutta olemme myös epäitsekkäitä ja epärationaalisia. Siksi korruption ehdoksi ei voi määritellä henkilökohtaisen edun tavoittelua. Ihminen ei ole homo economicus.

Tarpeen ja ahneuden lisäksi se, mikä saa ihmisen käyttämään väärin toimivaltaansa, on hänen oma hyvyytensä, tai tarkemmin oma hyveytensä.

KORRUPTIOKULTTUURI

Täysin yksittäisinä ja irrallisina esiintyvät väärinkäytökset eivät kuitenkaan ole korruptiota: varkaus on varkautta, laiskuus on laiskuutta, kierous kieroutta, ja niin edelleen. Erehdykset, tietämättömyys ja tyhmyys eivät nekään ole vallan väärinkäyttöä vaan osaamattomuutta ja opettelua.

Korruptiosta on kyse silloin, kun jokin yhteinen tekijä ohjaa ja kannustaa vallankäyttäjiä tietynlaisiin väärinkäytöksiin.

Korruptio liittyy kulttuuriin ja ympäristöön, joka suosii tietynlaisia ajattelu- ja toimintatapoja: Rahaa on helppo pyytää ja vaikea olla antamatta maissa tai palveluissa, joissa niin on tapana. Eliitti, joka järjestelee toisilleen rahaa ja valtaa, ja poliitikoilleen ääniä ja mukavuuksia, tekee niin kuin tavaksi on piireissä tullut. Sama pätee siihen korruptioon, joka nousee ihmisen hyveellisyydestä ja oikeamielisyydestä. Kun työnsä avoimina ja intoa täynnä aloittavat virkamiehet vähitellen oppivat "talon tavoille", kyse on tietynlaisen kulttuurin omaksumisesta. Siinä mitassa, kuin kulttuuri ja ympäristö ohjaavat virkamiestä käyttämään toimivaltaansa väärin, kyse on niiden korruptoituneisuudesta.

BYROKRATISOITUMINEN JA KORRUPTOITUMINEN

Tehokkaan ja kehittyvän organisaation luominen on vaikeaa, kun se on muodostettava omia agendojaan ajavista ja varjelevista ihmisistä. Toisenlaisiakaan ihmisiä ei valitettavasti ole saatavilla. Olemme kaikki hieman kierosta puusta veistettyjä. Seurauksena siitä, että supersosiaalisina olentoina olemme taitavia lyömään intressimme yhteen ja että ne yhteisessä organisaatiossa kokoontuvat yhteen melkeinpä itsestään - aina kun ne vain ovat yhteen sovitettavissa - on organisaatioiden universaali taipumus ryhtyä palvelemaan itseään itsensä vuoksi ja paisua paisumistaan.

Se, mitä systeemien tasolla kutsutaan byrokratisoitumiseksi, on yksittäisten ihmisten tasolla korruptiota.

EVA julkaisi viime vuonna Matti Wibergin mainion ja hieman provokatiivisen (sopii mainiosti siis tähänkin) pamfletin Julkea sektori, jossa tarkastellaan oman asemansa pönkittämiseen ja budjettinsa kasvattamiseen keskittyvää byrokratiaa. Wibergin mukaan Julkisen valinnan teorian (public choice theory) tutkimustulokset osoittivat jo viimeistään 1960-luvulla...
 

"...byrokraattien olevan samanlaisia etujensa maksimoijia kuin kaikki muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Ei byrokraatteja niinkään innoita kansalaisten etujen maksimointi, vaan omien etujensa mahdollisimman tehokas ja tuloksekas edistäminen. Julkiseen sektoriin työllistetyt eivät ole erilaisia, vaan samanlaisia."

Organisaatiot eivät byrokratisoidu itsestään, vaan ihmiset tekevät sen. Luulen Wibergin kuitenkin olevan väärässä siinä, että byrokraatit yleensä tietoisesti ajaisivat omia etujaan. Ennemmin kyse on sellaisten hyveiden ajamisesta ja sellaisten asioiden tekemisestä hyveiksi, jotka samalla "sattumoisin" ajavat omia etuja. Toiseksi Wiberg tarkastelee byrokratisoitumista erityisesti johdon näkökulmasta. Johdolla on vastuu, mutta ei alempikaan organisaatio ei ole siitä vapaa.

Virkamieskulttuuri on sakeanaan hyveitä, jotka uusienkin byrokraattien on omaksuttava sopeutuakseen ja pärjätäkseen. Toki samaan kulttuuriin kuuluu myös paljon hyödyllistä ns. hiljaista tietoa, joka auttaa tekemään viisaita päätöksiä ja toimimaan laadukkaasti. Korruptio on samanlaista "hiljaista tietoa" siitä, miten kuuluu ja miten voi tehdä. Niiden hiljaisten erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa.

Kyse ei siis ole setelikorruptiosta eikä eliittikorruptiosta vaan hyvekorruptiosta. Se, mikä näyttää, tuntuu ja maistuu hyveeltä ja moraaliselta, voi olla toimivallan väärinkäyttöä ja kokonaisedun vastaista.

KORRUPTIO SAIRASTUTTAA

Korruptio on kulttuuria, joka ohjaa ja painostaa ajattelemaan hyveistä tietyillä tavoin: se, mikä ennen oli väärin, on nyt hyve ja toisinpäin. Sopeutuminen sellaiseen kulttuuriin ei tee hyvää sielulle, mutta ei tee sopeutumattomuuskaan. Ihmiset eivät suotta pakene maihin, joita sanotaan vapaiksi, eivätkä ihmiset suotta hakeudu töihin yksityiselle sektorille tai ryhdy yrittäjiksi.

Korruptiota tarkastellaan yleensä sen tuottamien taloudellisten tappioiden ja demokratiavajeen kautta. Suurin korruption tuottama ongelma voi kuitenkin olla sen tuottama ja ympärilleen levittämä moraalivaje. Korruption vaikutukset eivät rajaudu virastoihin ja virastoaikoihin.

PUUTTUVA LENKKI

Ongelmana on vielä  byrokratisoitumisen ja korruption liittäminen toisiinsa: jossain varmasti nähdään, ettei tämä tällainen meininki aja systeemille asetettuja tavoitteita!?

Ilmiö jakautuu kolmelle tasolle seuraavasti:

Ylimpänä on rakenteiden taso, jolla on taipumus paisua ja kangistua. Tämä on sitä byrokratiaa, jota kovasti haluttaisiin karsia HW:n tehostamiseksi. Alimpana on ihmisten toimijuuden ja sitä ohjaavan kulttuurin taso, jolla on taipumus korruptoitua.

Näiden välille tarvitaan jotain, jolla perustellaan byrokratian kasvattamista ja saadaan se näyttämään ulospäin hyvältä. Samalla on tuotettava sitä valuuttaa, joilla virkamiehet ja muut lahjotut läpi yhteiskunnan määrittelevät hyveellisyyttään. Kyse on teologiasta, ja HW:n tapauksessa sen voi nimetähyvinvointiteologiaksi.
 

• RAKENTEET: byrokratia
• TEOLOGIA: kieli, tutkimus, politiikka, asiantuntemus
• IHMISET: korruptio, toimintakulttuuri

Hyvinvointiteologia tarkoittaa kaikkineen niitä oppeja ja niitä tutkimuksessa ja politiikassa käytettyjä ja kansalaisille opetettuja puhetapoja, joilla byrokraattien erilaiset tavoitteet institutionalisoidaan ja joilla niistä tehdään hyväksyttäviä ja tärkeitä koko kansalle.

Nämä kolme tasoa ja niiden yhteenkietoutuminen myös selittävät, miksi HW:n tehostaminen noin vain rakenteita purkamalla on niin vaikeaa.

Kun puhutaan HW:sta, puhutaan jostain - kukaan ei oikein tiedä, mistä. Mutta se on varmaa, että sitä pyörittämään tarvitaan raskasta suunnittelua, raskasta säätämistä ja raskas julkinen sektori.

Se ainakin tiedetään, se on varmaa.

Ostajan opas: Hyvinvointivaltiota ostamassa - osa 2

Sen, joka on ostamassa käytettyä autoa ja tai vanhaa omakotitaloa, on syytä tietää, millaisiin seikkoihin huomio kannattaa kiinnittää ja mitkä asiat selvittää ennen kauppojen tekemistä. Sama pätee hyvinvointivaltion ostamiseen.

Esittelen tässä kirjoitussarjassa 17 eri syytä, jotka voivat saada hyvinvointivaltion (HW) näyttämään paremmalta, ja joiden kautta ja vuoksi HW:ta esitellään parempana, kuin se on todellisuudessa.

Syyt jakautuvat seuraavasti:

• Perspektiivivirheet (1-6)
• Korruptio (7)
• Poiminta ja valikointi (8-11)
• Ihmislajin luontaiset taipumukset (12-13)
• Haluttomuus ja kyvyttömyys (14-15)
• Hyvinmikä? (16-17)

Kirjoituksen kautta haluan samalla avata näkökulmia sen miettimiseen, mitä todella perimmiltään toivoisimme yhteiskunnalta ja valtiolta.


- -

Miksi HW näyttää, ja miten se saadaan näyttämään todellista paremmalta:

Persperktiivivirheet (1-6)

Katsomme maailmaa tietystä paikasta ja tietystä ajanhetkestä käsin. Ulkomaillakin, jos siellä olemme mahdollisesti pidempään asuneet, tarkoitamme yleensä länsimaita. Muuttaminen ajassa on vielä vaikeampaa. Oikeastaan se on mahdollista vain tulemalla vanhaksi ja pysymällä mieleltään virkeänä, ja silloinkin vain suhteellisen lyhyen matkaa. Jos yli 80-vuotiailla on jotain sanottavaa nyky-yhteiskunnasta ja nykyisestä elämänmenosta, sitä voi olla aihetta kuunnella.

Perspektiivivirhe voi liittyä myös vallalla olevien käsitysten ja ajattelutapojen hitausmomenttiin: tieteen löydöt ja maailman muutokset eivät heijastu kulttuuriin suoraan vaan imeytyvät siihen vähitellen sukupolvien vaihtumisen myötä. Ajattelutavat, joiden kautta HW:ta yleensä tarkastellaan, periytyvät kaukaa 1900-luvulta ja jopa sen takaa.

1 Anakronistinen historianluku (presentismi)

eli entisajan olosuhteiden tulkitseminen nykyoloista käsin

Elämä nykyaikana näyttää luksukselta kun sitä vertaa entisaikojen olosuhteisiin. Silti saattaa olla, että liioittelemme kuilua nykyajan erinomaisuuden ja entisaikojen kurjuuden välillä.

Esimerkiksi 1800-luvun maalaiskoti on todella, totta vieköön, kurja paikka elää ja kasvaa, jos sen siirtää 2000-luvun kaupunkiympäristöön. Alkuperäisessä ympäristössään omana aikanaan ei silti välttämättä niinkään. Ihmiset ennenkin välittivät toisistaan ja lapsistaan, mutta toisin kuin Suomessa nykyään, välittäminen ulottui syvälle yhteisön rakenteisiin ja käytänteisiin saakka.

Nyky-yhteiskunta on valjastettu torjumaan onnettomuuksia - entisajan yhteisöt olivat järjestyneet ottamaan niitä vastaan ja elämään niiden kanssa. Se, mikä ennen tarkoitti onnettomuutta, tarkoittaa nykyään katastrofia. Se, mikä nykyään on onnettomuus, oli ennen tavallista elämänkulkua.

Ihmisiä ei syrjäytetty työstä ja osallistumisesta heikkolahjaisuuden tai vamman vuoksi, vaan kaikille riitti tekemistä. Ei ollut kouluja ja kasvatustiedettä, vaan lapset oppivat tehdessään päivät töitä ja askareita läheistensä rinnalla.

Ei ollut kuntosaleja mutta oli ruumiillinen työ. Ei ollut ulkomaanmatkoja, mutta oli ihmeellinen luonto. Kalavälineet olivat huonommat, mutta kalaa oli enemmän. Aikaa oli enemmän.

En tarkoita näillä esimerkeillä romantisoida entisaikoja vaan osoittaa, ettei "elämä ennen" ole sama kuin se, jos meiltä nyt otettaisiin pois kaikki nykyajan vempeleet, valikoimat ja koko HW.

2 Muun maailman olosuhteiden tulkitseminen omista oloista käsin

Tämä ajatteluvirhe on rinnasteinen edelliselle kohdalle: elämä muualla on kurjaa, jos sen sijoittaa sellaisenaan suomalaisiin oloihin ja täkäläisiin tapoihin. Se, miten suomalaiset olot ja HW pärjäävät muiden rinnalla, selviää vain tarkastelemalla muita yhteiskuntia sisältäpäin ja niiden ehdoilla. Jos ei ole itse asunut vuosia muualla, käsitystä olisi rakennettava muuta kautta.

HW toisin sanoen saa usein lisäpisteitä jo vain siksi, että tavat muualla ja se, mihin niillä pyritään, ovat täkäläisin silmin joskus outoja ja vaikeasti käsitettäviä.

3 "Kotimainen elintarvike"

eli suomalainen on oletusarvoisesti paras

Monilla on tapana pitää kotimaista tuotetta oletusarvoisesti ulkomaista parempana silloinkin, kun käsityksen tueksi ei ole mitään vertailu- tai kokemustietoa - ja varsinkin silloin. Ja kotimainen tuote isänmaallisimmasta päästä on tietenkin suomalainen HW.

Suomessahan on puhtaimmat vedet, maukkaimmat vihannekset ja fiksuimmin ja oikeudenmukaisimmin järjestetty yhteiskunta.

Siinä, miten ostamme kotimaisen HW:n, on jotain samaa sen kanssa, miten ostamme kotimaisia vihanneksia ja miten ostimme kotimaisia puhelimia. Miten onnekasta elää Suomessa ja tietää, mikä on paras!

4 Entisajan olosuhteissa ja olosuhteisiin luodut teoriat, välineet, mittasuureet ja mittarit

Ennen kuin vesi katoaa ympäriltä, kalan huolina ovat ruuan riittävyys, isompien kalojen uhka ja kutemaan pääsy. Sitten yht'äkkiä polttavimmaksi tarpeeksi tulee päästä takaisin sinne, mitä se ei ennen ymmärtänyt olevaksikaan: veteen.

Tilanteemme nykyajassa on hieman samankaltainen: monia niistä ongelmista, joiden kanssa yhteiskunta nykyään kamppailee, ei ennen ymmärretty ilmiöinä oleviksikaan. Asiat tapahtuivat itsekseen: kun oli ruokaa, kaikkia halutti syödä, kun sai tavaraa, siitä tuli iloiseksi, kun ei ollut työtä, osattiin levätä; lapset leikkivät, aikuiset määräsivät, jokaisella oli paikkansa, elämällä oli tarkoitusta ja sisältöä, tiedettiin, mikä on oikein ja väärin. Sellainen kaikki oli itsestään selvää.

Niinpä emme aina oikein tiedä, miten puhua nyky-yhteiskunnan ongelmista ja miten niihin pitäisi suhtautua. Lääketiede on tuottanut ongelmille omat nimityksensä ja puhetapansa, mutta todellinen kieli - se, jolla puhutaan ihmisten asioista ihmisten kesken - on yhä muotoutumatta.

Teoriat ja mittasuureet, joilla HW:n onnistumista arvioidaan, periytyvät ajalta, jolloin kärsittiin vilua, nälkää, aineellista puutetta ja sortoa, ja kuoltiin nuorina. Niiden mukaan edistystä tapahtuu, kun alle 1-vuotiaiden kuolleisuus painetaan alas, kun valikoima ruokakaupassa laajenee tai kun poikia ja miehiä syrjitään.

En tarkoita vähätellä ihmiskohtaloita, joita mahtuu paljon promilleihinkin, enkä syrjintää mihinkään suuntaan. Silti on selvää, että nykyajan haasteet ovat aivan muualla. Se ympäristö, jossa elämme, on muuttunut kaikilla ulottuvuuksilla aivan toisenlaiseksi ja kaipaa uudenlaisia teorioita ja mittareita. Koukku huulessa ja happi loppuu - eivät teoreetikot sata vuotta sitten osanneet kuvitella sellaista.

Jostain syystä ihmiset eivät kelpaa töihin tai eivät jaksa olla siellä, hajoittavat perheensä, eristäytyvät nettiin tai muuten, ovat julmia, piittaamattomia, kärsivät masennusta ja tappavat itsensä. Nämä ovat samoja ihmisiä, joiden henki on pelastettu ensimmäisen kerran jo synnytyslaitoksella, jotka ovat käyneet peruskoulun, ja joilla on ruokaa ja tavaraa yleensä enemmän kuin kylliksi.

Surullinen tosiasia on, ettei HW:lla ole teorioita, mittareita eikä keinoja sellaisen pahoinvoinnin ymmärtämiseen ja torjumiseen. Vieläpä se pahoinvointi jollain tavalla näyttää HW:n itsensä tuottamalta. "Tarvitsemme lisää rahaa sille, sille ja sille" - yksi HW:n mantroista (jäljempänä tulee pari lisää) - ei ole teoria eikä rakenne. Ei yhteiskunnan niin kuulu toimia.

5 Muun maailman olosuhteissa ja olosuhteisiin luodut teoriat, välineet, mittasuureet ja mittarit

Suomi on kulttuurisesti, olosuhteiltaan ja väestöllisesti aika omanlaisensa paikka; pieni, erikoinen maa. Teoriat, keinot ja mittarit, joita käytämme, ovat kuitenkin usein tuontitavaraa.

Se, mikä muualla on huonosti, on Suomessa yleensä vähän paremmin. Se, mikä Suomessa on huonosti, on muualla yleensä vähän paremmin. Ilmiö johtuu yksinkertaisesti maailman moninaisuudesta: jossain kärsitään lämmöstä, toisaalla kylmästä.

Teoriat ja mittarit hyvinvoinnin kehittämiseksi laaditaan sen mukaan, millaisia asioita missäkin halutaan kehittää. Silloin todennäköisyysmatematiikka on meidän puolellamme: muualla kehitetyin mittarein asiat ovat täällä yleensä paremmin.

Vastaavasti, jos teoriat ja mittarit kehitettäisiin sen mukaan, millaiset asiat ovat maailmalla yleensä erinomaisesti, pärjäisimme usein huonosti. Se on todennäköisyysmatematiikkaa.

Ne mittarit, joita kansainvälisesti rakennellaan, eivät toisin sanoen ole aivan samanlaisia kuin ne, joita me rakentaisimme oman yhteiskuntamme kehittämiseksi, JOS tekisimme sen omista lähtökohdistamme. Ja se on iso jos.

Case peruskoulu. Jos mitataan peruskoulun onnistumista, eikö lähtökohtaisesti pitäisi tutkia niiden hienojen ihanteiden ja tavoitteiden toteutumista, jotka on julkisesti asetettu peruskoulun opetussuunnitelmassa? 

Toinen mahdollinen lähtökohta olisi arvioida peruskoulun onnistumista kriteerein, jotka asettaisi jokin opetushallituksesta riippumaton kokoonpano eri alojen ihmisiä. Silloin saatettaisiin kysyä esimerkiksi sitä, miten peruskoulu tuottaa kansainvälisen tason vaikuttajia, keskustelijoita ja uusia uria aukovia tutkijoita? Miten peruskoulu tuottaa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita yhteisiin asioihin osallistumisesta, itsen kehittämisestä tai ylipäätään oppimisesta?

Mutta ei tarvitse, kun olemme niin hyviä.

Se, että kansainvälisillä mittareilla on taipumus korostaa pienen, erikoisen maan hyviä puolia ja piilotella huonoja, on matemaattinen vääristymä, josta HW:n suunnittelijat mielellään ottavat kunnian itselleen ja edustamalleen systeemille.

Sama todennäköisyyksistä johtuva ilmiö pätee muuten aika-akselillakin: ihmisillä, joilla menee nyt huonommin kuin ennen, menee yleensä jonkin ajan kuluttua taas paremmin. Ilmiö pönkittää esimerkiksi ihmisten uskoa erilaisiin hoitoihin ja "hoitoihin" ja erilaisten hoitajien ja "hoitajien" uskoa omiin kykyihinsä.

Luoja meitä emeritus-homeopaateilta varjelkoon!

6 Entisajan käsityksistä johdetut teoriat, käytännöt ja toiminnot

Kohdissa 4-5 oli kyse siitä, miten olosuhteiden muuttuminen tekee ennen oleellisista teorioista ja mittareista epäoleellisia. Tässä kohdassa (6) aiheena on tietämyksen muuttuminen.

Sadassa vuodessa olemme ehtineet oppia monenlaista vanhaa uusiksi ja monenlaista kokonaan uutta. Käsityksemme ihmisistä yksilöinä, ihmisistä yhteisöinä, yhteiskunnista ja valtioista ovat muuttuneet toisaalta tieteellisen ja kokeellisen tutkimuksen kautta ja toisaalta sen kokemustiedon kautta, jota historia lakkaamatta kasaa käyttöömme. Kymmenien tosimaailman kokeilujen ja miljoonien murhattujen jälkeen tiedämme esimerkiksi sen, ettei kommunismia kannata yrittää.

Lisäksi kaikenlainen tekniikka on parantunut huimasti sadan vuoden aikana ja paranee kaiken aikaa, jolloin luonnollisesti myös käsityksemme siitä, millaisia asioita on mahdollista toteuttaa teknisesti tai suorastaan ulkoistaa erilaisille koneille ja ohjelmistoille, on muuttunut totaalisesti.

Erot entisiin käsityksiin ovat suuria vielä siksikin, että käsitykset olivat ennen niin voimakkaasti ideologian ja vallitsevien tuulten sanelemia (samaa on tietysti varottava nykytotuuksiinkin vedotessa): Puoli vuosituhatta sitten tähtitieteilijät halusivat uskoa taivaankappaleiden kiertoradat ympyröiksi, koska Jumalan luoman maailman täytyi olla täydellinen. Viime vuosisadalla haluttiin uskoa ihmiset keskenään samanlaisiksi ja helposti muokattaviksi, koska niin maailma olisi insinööriesteettisesti kauniimpi ja yhteiskunnan saisi helpommin muottiin ja liukuhihnalle.

Toisaalta tiedämme nykyään, että ihmisessä on myös potentiaalia enempään ja monenlaisempaan kuin ajateltiin. Opimme eri tavalla kuin ajateltiin. Motivoidumme eri tavalla kuin ajateltiin. Kulttuuri ja ympäristö vaikuttavat meihin eri tavalla kuin ajateltiin.

Sosiologisen tutkimuksen tabuista ja historiallisesta taakasta, joita erityisesti vasemmisto vieläkin kantaa mukanaan, ovat kirjoittaneet esimerkiksi psykologit Steven Pinker ja Jonathan Haidt.

Ongelma on silloin tämä: ne teoriat ja käytännön ratkaisut, joista ja joiden varaan HW on rakennettu, perustuvat väärille oletuksille, jotka koskevat kaikkea ihmisen ja valtion välillä. Ja sitä kaikkea on paljon. Nykytiedolla se yhteiskunta, jota lähtisimme rakentamaan, olisi aivan toisenlainen yhteiskunta kuin se, johon olemme vuosisadan takaisilla - ja joissakin loukoissa edelleen vallitsevilla - käsityksillä päätyneet.

Myös yritysmaailma on tuottanut paljon hyvää kokemustietoa ja ymmärrystä siitä, miten systeemit kukoistavat tai tukehtuvat ja miten ihmiset motivoituvat, kasvavat ja saavat asioita aikaan. Siitäkin vain vähän (jos mitään?) on siirtynyt HW:n toimintoihin ja rakenteisiin. Ei siirry, koska ne oletukset, joille HW on rakennettu, ovat ontologisesti yhteensopimattomia niiden oivallusten ja sen ymmärryksen kanssa, joita reaalimaailma tuottaa.

Kyse ei ole siis rännien puhdistamisesta, seinistä eikä lattiastakaan, vaan siitä perustasta, jolle koko talo on pystytetty: sellaista ihmistä, jollaisen varaan ja jollaista varten HW on rakennettu, ei ole.

Monessa paikassa yritetään uudistaa ja kehittää HW:ta paremmaksi. Ilman perustuksiin menemistä se saattaa olla kuitenkin vain itsen huijaamista. Niin kauan kuin perustus on sama, vain kantamattomien seinien paikkaa voi vaihtaa. Aikaansaavalta näyttävä puuha voi ollakin vain möbleerausta.


Päivitetty 13.4. klo 18